Hiljaisuus

Välillä, kuten nyt, muistaa kuinka tärkeää hiljaisuus on. Sitä tarvitaan. Olen jo useamman vuoden laittanut oitis musiikkia soimaan, kun olen päässyt kotiin. Minkäänlaista kannettavaa soitinta minulla ei ole koskaan ollut, joten siltä osin olen säästänyt aivojani jatkuvalta äänten tulvalta. Joskus käy kuitenkin mielessä, että olisi kiva omistaa jonkinlainen kannettava soitin. Sellainen on kätevä ainakin pidempiä matkoja tehtäessä.

Nyt iski kuitenkin suorastaan pakonomainen tarve hiljentää tietokoneen ämyrit. Johtuu (toivottavasti lyhytkestoisesta) ahdistuksesta. Niin paljon asioita pitäisi hoitaa, mutta minkään langan päästä en tunnu saavan otetta. Tähän hetkeen mahtuisi mainiosti ystävän seura ja ääni, mutta hiljaisuus saa korvata ystävän edes hetken verran. En väitä, etteikö minulla olisi ystäviä tai etteikö niiden seura kelpaisi. Äskenkin Shirley ehdotti, että mennään illalla kuuntelemaan Steve Webbiä Juttutupaan. Mikäs siinä, mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, ajatukset yhteen kokoava hiljaisuus on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Steve Webb iski kollektiiviseen tajuntaamme, kun olimme viime kesänä Häiriön, Shirleyn, Spiidin ja Leverlådan kanssa Tallinnassa. Laivalla Steven show vakuutti meidät täysin, joten uusinta olisi kieltämättä paikallaan.

Täydellistä hiljaisuutta ei Helsingissä voi kuulla. Luin Hesarista aiemmin kesällä, että Sipoonkorvessa kuulee hiljaisuuden äänet. En kyllä tiedä hiljaisuuden äänistä hevontuliakaan. Mechelininkadun pauhu ei merkittävästi haittaa olotilaani.