Elliott Smith

1969-2003 elänyt lauluntekijä osasi tehdä todella koskettavia biisejä. Suosikkilevyni taitaa olla nyt soiva XO. Kovana kakkosena tulee Figure 8. Tai ehkä sittenkin From a Basement on the Hill. Jostain syystä en ole päässyt sisään Either/Or -levyyn, vaikka tiedän sen olevan hyvä. Kummallista. Kaksi ekaa levyä on jäänyt iloisesti paitsioon, mutta lupaan, että niiden aika tulee vielä. Ainoa, mikä noista puuttuu levyhyllystäni, on postuumisti viimeistelty From a Basement on the Hill. Elliott Smithin yksittäisistä kappaleista kannattaa tsekata Waltz #2, Oscar-ehdokas Miss Misery, Fond Farewell, Pretty (Ugly Before), Twilight, Needle in the Hay, Everything Reminds Me of Her, Say Yes, Speed Trials, Bled White, Bottle Up and Explode!, ja oma herkkissuosikkini Oh Well, Okay. Useimpia Smithin levyjä saa Helmetistä, Stupidosta tai minulta. Lainaan vain hyviin koteihin. Kannattaa myös tsekata b-puolet ja flac-arkisto.

Smithistä puhuessa ei voi olla miettimättä hänen traagista kohtaloaan. Ruumiinavauspöytäkirja, jonka aitoudesta voi olla monta mieltä, ei hirveästi tue itsemurhaa, joka on vallitseva käsitys hänen kuolemastaan. Jollain lailla hänen sekopäinen elämänsä välittyy masentuneissa sanoituksissa ja melodiankuluissa. Varsinkin hänen uran loppupään levyt ovat hartaudella viimeisteltyjä. Smith soitti kitaraa niin hyvin, että yksi ystävistäni kumosi aikeeni perustaa cover-bändi sanomalla, ettei osaa soittaa läheskään yhtä hyvin. Ja nyt on kyse hyvästä kitaristista. Smithin klassisen musiikin koulutus paistaa läpi tajulla iskeä joka biisiin kauneutta sointukulujen ja hienojen piano- ja kitarasovitusten avulla. Yksi näkyvä vaikute nousee ylitse muiden: The Beatles ja George Harrisonin soolotuotanto.

Tämä oli yritys kirjoittaa jotakin muutakin kuin lässytystä, mutta aika pahasti meni musiikkijournalismiksi. Hyi. Kommentoisipa joku. Tai lukisipa joku edes. Kuunnelkaa musiikkia. Nyt tulee Oh Well, Okay. Hiljennyn.