The Beatles: Anthology

Hankin viime vuoden keväällä The Beatlesin Anthology -boksin dvd:llä. Vuonna 1996 päivänvalon nähnyt 8-osainen sarja on eittämättä yksi hienoimpia dokumenttisarjoja, mitä on tehty. Dvd:llä on tietty lisäksi bonusmatskua, jota en ole vielä katsonut. Itse asiassa en ole katsonut kuin vasta osan 5. Säälittävää. Dvd on ollut tietokoneeni sisuksissa kuukauden ajan, ja kuutososa on vieläkin katsomatta. Aloitin keskeltä, koska muutama viikko sitten Radio Helsingissä soitettiin Revolver -albumin biisejä ja niiden eri ottoja, jotka saivat vanhat Beatles-kutinat päälle. Tai sitten se oli vain syyhy. Otot olivat lähinnä videoiden kanssa samanaikaisesti julkaistulta Anthology 2 -tupla-cd:ltä. Tuplia julkaistiin kolme kappaletta, joista keskimmäinen antaa kuvan Beatlesin (jätän artikkelin pois) kehityksestä 1965-1967.

Rönsyilen hieman.

Syy, miksi en ole vielä katsonut Anthology-sarjaa alusta loppuun on se, että koneeni ei aluksi toistanut dvd:iden ääntä. Aikani päätäni seinääni hakattuani totesin, että boksi joutaa hyllylle, jossa se on viihtynyt mainiosti pölyä keräten. Nyt olen suivaantunut itselleni ja todennäköisesti saanut reilun vuoden aikana hankittuani koneelleni jonkinlaisen codecin, koska nyt ääni kuuluu. Kaiuttimet tosin ovat mitä ovat (tuleeko tästä ikuinen itkuvirsi?)

Suhteeni Beatlesiin alkoi muistaakseni 9-vuotiaana, kun lainasin Anjalankosken kaupunginkirjaston Inkeroisten sivukirjastosta yhtyeen tupla-lp -kokoelman nimeltä 1962-1966, joka nimensä mukaisesti esitteli tuon aikakauden suurimmat hitit. Laitoin kirjastokäytössä kuluneen vinyylin levysoittimeen osoitteessa Hovintie 2 ja lauloin mukana sydämeni kyllyydestä, etenkin jos vanhemmat eivät olleet kotona. Alkupään nynnyt Love Me Do, Please Please Me ja From Me to You alkoivat jossain vaiheessa maistua puulta ja aloin kuunnella kakkoslevyä enemmän. Jostain syystä mittasin kappaleiden pituuksia. Olin joskus saanut lahjaksi päheen sekuntikellon, jota nakuttelin biisin alussa ja lopussa. Innostuksissani heiluttelin sitä ympyrässä narun varassa, kunnes se otti tuntumaa lattiasta. Harmitusta lisäsi se, että huomasin piakkoin, että kappaleiden pituudet löytyivät vinyylien etiketistä. Mitkä arvet se jättikään, kun tapaus päätyy blogiini n. 16 vuotta myöhemmin. Please Please Me 2:03!!! (vinkki: älkää googlatko "please please me duration", tulos sivuaa liikaa roskapostien aiheita)

Nykyään kuuntelen sujuvammin Revolver-Abbey Road -aikakauden materiaalia. Tuohon väliin mahtuu mm. albumit Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, nk. White Album ja joitakin singlejä. Cd:itä ei tule ostettua, koska niiden painokset on useimmiten vuodelta 1989, johon mennessä cd:iden painokset yleensäkin olivat todella kämäisiä. Joitakin levyjä on uudelleenmasteroitu ja laitettu nättiin kansiin, mutta EMI kai odottaa, että vanhentuneet painoikset myydään pois. Erikoispainosten luvatussa maassa Japanissa on varmasti kymmeniä eri painoksia Beatlesin levyistä, mutten taida vaivata päätäni yrittämällä tilata netistä sellaisia. Omistan tällä hetkellä vain Sgt. Pepperin ja Let It Be:n vinyylinä, Anthology ykkösen ja kakkosen cd:nä ja otsikossa mainitun dvd-boksin. Joskus ehkä kirjoitan boksin sisällöstä. Tästä tuli vähän tällainen.

Äsken soi Office Buildingin Violent Heart. Nyt soi Radioheadin Hail to the Thief.

The Birthday Party

The Birthday Partyn John Peel -sessioita kuunnellessa huomaa selkeästi, mistä suomalainen, Vehkalahden Husulasta lähtöisin ollut Sweetheart -yhtye ammensi elementtejä ilmaisuunsa. Nick Caven maaninen, muttei liiallisuuksiin yltyvä vokaalitaiteilu ja muiden soittajien kulmikkaan aggressiivinen ote kuulostavat mahtavalta. Kas kun ei ole aikaisemmin uponnut. Kuuntelen tätä mielelläni ja huomaan volyyminappulan vetävän puoleensa kuin riivattu. Lisää volaa! Tietokoneen hajoamispisteessä olevat pilipalikaiuttimet ovat sitten oma lukunsa.

John Peelistä tuli mieleen, että olen viimeisen vuoden aikana silloin tällöin kuunnellut edesmenneen tiskijukan fanien nauhoittamia ohjelmia. Harmittaa, että vasta kuolemansa jälkeen on todella iskenyt Peelin erehtymätön ja ehtymätön musiikkimaku. Eri bändien sessioita ja ohjelmia on ladattavissa sieltä täältä. Vihkiytymättömälle kerrottakoon, että John Peel kutsui diggaamiaan bändejä Maida Valen studioonsa soittamaan muutaman biisin ohjelmaa varten. Moni (huh, TODELLA moni!) rock'n'rollin kuuluisimmista ja enimmäkseen vähemmän kuuluisista yhtyeistä on käynyt Peelin toivomuksesta pistämässä muutaman biisin narulle. Suomalaisista suuruuksista kutsuttiin aikanaan Aavikko, Circle, Deep Turtle sekä Pan Sonic. Juuri löytämäni "tiedon" mukaan myös Paleface on käynyt peelaamassa, väitteelle on tosin vaikea löytää vahvistavaa tietoa.

Käyttääkseni lisää aasinsiltoja, täytyy mainita, että Sweetheartin laulaja-kitaristi Janne Westerlund soittaa nykyään kitaraa Circlessä. Westerlundin Plain Ride -bändistä ei ole hirveämmin kuultu mitään ääniterintamalla sitten mainion debyyttilevyn, mutta silloin tällöin tekemänsä keikat leikkaavat hajoamishuhuilta siivet. Westerlund esiintyy/on esiintynyt myös yhtyeissä kuten Pharaoh Overlord, Ektroverde ja Kirvasto.

Tässä vaiheessa kirjoitteluani Cave lataa keuhkojensa uumenista "SHAKE!!!" Kai sitä on pakko.

Hiljaisuus

Välillä, kuten nyt, muistaa kuinka tärkeää hiljaisuus on. Sitä tarvitaan. Olen jo useamman vuoden laittanut oitis musiikkia soimaan, kun olen päässyt kotiin. Minkäänlaista kannettavaa soitinta minulla ei ole koskaan ollut, joten siltä osin olen säästänyt aivojani jatkuvalta äänten tulvalta. Joskus käy kuitenkin mielessä, että olisi kiva omistaa jonkinlainen kannettava soitin. Sellainen on kätevä ainakin pidempiä matkoja tehtäessä.

Nyt iski kuitenkin suorastaan pakonomainen tarve hiljentää tietokoneen ämyrit. Johtuu (toivottavasti lyhytkestoisesta) ahdistuksesta. Niin paljon asioita pitäisi hoitaa, mutta minkään langan päästä en tunnu saavan otetta. Tähän hetkeen mahtuisi mainiosti ystävän seura ja ääni, mutta hiljaisuus saa korvata ystävän edes hetken verran. En väitä, etteikö minulla olisi ystäviä tai etteikö niiden seura kelpaisi. Äskenkin Shirley ehdotti, että mennään illalla kuuntelemaan Steve Webbiä Juttutupaan. Mikäs siinä, mutta kuten jo aikaisemmin mainitsin, ajatukset yhteen kokoava hiljaisuus on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä. Steve Webb iski kollektiiviseen tajuntaamme, kun olimme viime kesänä Häiriön, Shirleyn, Spiidin ja Leverlådan kanssa Tallinnassa. Laivalla Steven show vakuutti meidät täysin, joten uusinta olisi kieltämättä paikallaan.

Täydellistä hiljaisuutta ei Helsingissä voi kuulla. Luin Hesarista aiemmin kesällä, että Sipoonkorvessa kuulee hiljaisuuden äänet. En kyllä tiedä hiljaisuuden äänistä hevontuliakaan. Mechelininkadun pauhu ei merkittävästi haittaa olotilaani.

Intohimosta toiseen

Vaikka yhteiskunnalliset asiat ovat äärimmäisen kiinnostavia, tuntuu usein siltä, että musiikin herättämät ajatukset ovat päällimäisenä mielessä. Tästä johtuen aloitan uuden blogin, jossa tutustun aikalaismusiikkiin ja vähän vanhempaankin musiikkiin. Yritän lähinnä pukea sanoiksi sen, mitä tuntemuksia kuullut äänitteet ja koetut esiintymiset herättävät minussa. Eipä tässä sen kummempia. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Äsken soi The Surftonesin mini-cd Expose Yourself to Surfers (Maho Pop, MPCD-16, 1996). Nyt aion katsoa mitä täältä löytyy.